Pitäiskö ihmisen olla epäitsekäs vai itsekäs? Pari päivää sitte mulla oli kaks vaihtoehtoa. 1. Olla epäisekäs ja tehdä mulle tärkee ihminen onnelliseksi, ja ite kestää kuukausien tuska ja katuisin sitä koko elämäni. 2. Olla itsekäs, saada suurin unelma todeksi, olla onnellinen, mutta tehdä mulle tärkeä ihminen masentuneeksi. Päädyin olemaan epäitsekäs ja sen vuoksi mulla on kauheita tuskia ja kadun sitä joka sekuntti, mutta silti en muuta mieltäni koska se toinen ihminen on nii onnellinen. Kumpi siis on pahempi olla epäitsekäs vai itsekäs? Mä en tiedä teinkö mä oikein, ainakaa jos ajattelisin vain itteäni nii en, mutta onko sekin huonosta jos noin isossa asiassa kun suurimmassa unelmassa ajattelee toista ihmistä?

ps. oon innostunu kuuntelemaan taas pitkästä aikaa Katy Perryä. Im still breathing on parempi ku muistinkaa. Etenki noi tietyt säkeet jäi mun päähän koska se on jotenki mun mielestä nii hyvin sanottu: