Sä hymyilet kaikissa niissä kuvissa, mitkä oon säilyttäny susta. Mietin, onko se hymy aito. Tuskimpa. Tai sitte mietit jotai toista. Joka ikinen asia mitä näen muistuttaa mua susta. Näen mun kaverin huoneessa lukon, jossa on avain. "Se on avain mun sukkalaatikkoon". Istun sängylle. "Anteeks ku mä oon näin lähellä". Auto ajaa tiellä. "Emmä sais kaikkia. Esim sua". Laukku jonka ostin saksasta. "Just nyt haluaisin mun viereen jonku tutun ja turvallisen. Niinku vaikka sut". Joka ikisestä asiasta mun päässä välähtää sun kasvos ja ku sä sanot asioita mulle, jotka muistan sanatarkasti. Ookko sä ikinä rakastanu ketään, ja sitte menettäny tän? Mä oon.

Kirjotin toho vaa jotai miltä musta tuntuu tai nii. Miks mä uskon, heti ku jollain on joku salaisuus, joku asia jota se ei kerro mulle, nii et se liittyy siihen henkilöön, jota rakastan? Ja joo mä puhun siitä sun salaisuudesta. Tiedän et luet tän ja nii en voi sille mitää et koska lähes kaikki mun ajatukset koskee sitä tiettyä ihmistä nii ajattelen että heti ku sulla on joku salaisuus nii se liittyy siihen. Mä en tiedä liittyykö se sun koko salaisuus millään tavalla muhun ees, mutta jos liittyy nii ei sun tarvii pelätä et muhun sattuu. Ei muhun voi enää sattua. Mä en tunne enää mitään. Jos mä suutelen jotai johon mä oon ihastunu, mä en tunne mitään. Jos joku sanoo mulle jotai ilkeetä, mä en tunne mitää. Ainoastaan se yks ainut ihminen, jota mä rakastan enemmän ku mitään ajattelit sä siitä mitä tahansa, saa mut tuntemaan jotai. Jos se sun salaisuus liittyis siihen, nii se sattuis. Tosi paljon. Muissa tapauksissa mä en tunne enää yhtään mitään. Sä sanoit et sä pilaisit kaiken. Ainakaa mun osalta sä et pilais yhtään mitää. Multa on jo viety kaikki mitä multa voidaan viedä.

Ja en osaa enään edes itkeä.